But it makes me feel alive

Welcome to my life

You see it is not easy

But I'm doing all right

Welcome to my dream

It's the only one who needs me

And stays right by my side

Welcome to my wonderland

It'll take time to find out where we stand

In all this mess

There was the first day for me too

And I had no guide and I was lost like you

I still am

But it makes me feel alive

Noi sanat kuvaa aika hyvin mun tän päivän, tai oikestaan viimesen viikon, ajatuksia ja tunteita. Mun elämä on aika sekavaa tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että mikään ei pysy käsissä. Että koko se maailma jonka oon 17 vuoden aikana rakentanut, murtuu ympäriltä. Mä en uskalla hirveesti toivoa enää tulevaisuuden suhteen, eli aina jos suunnitelmissa on jotain kivaa vaikkapa seuraavalle viikonlopulle, en uskalla odottaa liikoja siltä.

Niin moni odotettu asia on peruuntunut viime hetkellä, että se on jättänyt jälkensä muhun. Uusi mottoni taitaakin olla, että pessimisti ei pety. Mutta toisaalta, sen vuoksi en pysty olemaan innoissani enää mistään.

Mutta toisaalta välillä on ihan hyvä olo. Normaali olo. Koulussa on ollut ihan kivaa. Sitä on melkein yksi viikko takana ja oon jo tähän menessä puhunut enemmän muiden oppilaiden kanssa kuin koko viime lukuvuonna yhteensä. Viime vuonna olin todella sulkeutunut, todella ujo. En tiennyt miten ja mistä puhua muiden, täysin ventovieraiden kanssa. Pelkäsin nolaavani itseni. Istuin yksin niin tunneilla, välitunneilla kuin ruokailussakin. En saanut yhtäkään uutta kaveria viime vuoden aikana ja koulu alkoi ahdistamaan ja tuntumaan koko ajan enemmän ja enemmän yksinäiseltä paikalta. Miten voikin tuntea itsensä niin yksinäiseksi 800 oppilaan koulussa? Kaikki tämä johti siihen, että aloin lintsaamaan koulusta. Kevään aikana taisin olla enemmän poissa kuin paikalla koulussa. Mulla vaan ei ollut yhtään motivaatiota, halua eikä etenkään voimia käydä enää koulussa. En jaksanut, vaikka minulla oli korkeintaan kahta ainetta jaksossa. Olin yksinkertaisesti loppuun palanut. Siispä jännitin koulun alkua paljon, mutta ainakin tähän asti se on sujunut hyvin. Joillain välitunneilla ja ruokailussa istun edelleen yksin, mutta tunneilla en, ja jo se auttaa paljon. Kaikkein parasta on kuitenkin koulun tuomat arkirutiinit. Oon todellakin kaivannut niitä!

Ulkopuolisien silmin saattaa näyttää siltä, että asiat ovat ihan hyvällä mallilla. Jollain tavalla ne ehkä ovatkin, mutta pääni sisällä käy melkoinen myllerrys. Välillä pystyn oikeasti tuntemaan sen, miten käyn ylikierroksilla. Ei pysty keskittymään kunnolla mihinkään, ajatukset pyörivät holtittomasti päässä ja oon todella levoton. Itse kutsun tätä ampiaisenpesäksi. Esimerkiksi tullessani tänään koulusta, minusta tuntui tältä. Bussissa istuessani mietin kaikkea mitä oli tapahtunut sinä päivänä ja mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Siinä ajatuksiini uppoutuneena havaitsin, että mulla oli ihan hyvä olo. Pitkästä aikaa tunsin itseni normaaliksi 17-vuotiaaksi, jonka elämää täyttävät koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset "normaalit" asiat. Tämä johti kuitenkin siihen ajatukseen, että elämäni on kuitenkin tällä hetkellä kaikkea muuta paitsi normaalia. Siitä tuli kauhean ristiriitainen olo. Olin samaan aikaan onnellinen ja ahdsitunut. Ajatukseni olivat täysin epäjärjestyksessä, mutta toisaalta tuntui siltä, että pystyn hallitsemaan itseäni. Tuli todella epätodellinen ja levoton olo, mutta samalla myös energinen. Onneksi pääsin purkamaan tuota oloa shoppailemalla ja myöhemmin vielä lyhyellä pyörälenkillä.

Kuullostaa hirveän kummalliselta ja sitlä se myös tuntuu. But it makes me feel alive.



Oho, tulipas tästä pitkä, ja etenkin sekava, postaus. Aplodit sille, joka jaksaa lukea loppuun asti!

P.S. Kuvituksena maanantaina otettuja kuvia (:



Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Huomenna alkaa taas arki kouluineen ja harrastuksineen. Toisaalta se on ihanaa ja toisaalta kamalaa. En odota aikaisia herätyksiä, pitkiä tunteja, kouluruokailua tai koeviikon stressiä. Sen sijaan syksyn tulo, pimenevät illat, syysvaatteet (ja -kengät!♥), kynttilän valo, orkesteri ja niinkin yksinkertainen asia kuin päivärytmi, ovat asioita joita olen odottanut kesän aikana. Kumpi sitten ottaa vallan elämässäni? Ne asiat joista en pidä, vai ne asiat joista pidän? Tähän asti ne asiat joista en pidä, ovat hallinneet elämääni ja arkeani, mutta nyt yritän kovasti kääntää sen toisinpäin. Mutta vain aika näyttää miten todellisuudessa tulee käymään.




Kuva

 Kesäloman viimeinen viikonloppu ei alkanut ihan suunnitelmien mukaan. Suunnitelmissa oli, että paras kaverini, Emma, olisi tullut yöksi, mutta perjantain aikana alkoi näyttään siltä, että hän ei pääsisikään. Yhä lauantaiaamuna olin varma, että hän ei pääse. Istuin siis hieman masentuneena koneella ja valmistauduin supertylsään viikonloppuun, kun Emma ilmestyikin mun huoneen ovelle ja kysyi laitetaanko sänky valmiiksi. Hämmentyneenä kysyin, että saiko hän sittenkin luvan tulla ja pikku hiljaa suupieleni kääntyivät ylös. Pakkohan sitä on hymyillä kun toinen yllättää tuolla tavalla! Päivän aikana leivoimme suklaa cookieita (sellasia usalaisia, mikä niiden nimi on suomeks?), jotka hiukan levisivät uunissa, ja paistoimme lättyjä, sekä vuokrasimme kolme leffaa, joista tosin illan aikana katsoimme vain yhden. Aikomuksena oli valvoa koko yö, mutta kuten arvata saattaa nukahdimme jo 12 aikoihin.

Aamulla heräsimme melko aikaisin jo ja katsoimme loput leffat. Vuokrasimme siis Remember me:n (joka katottiin illalla), Uhkan ja Tiedän mitä teit viime kesänä. Kaksi viimestä olivat kauhuleffoja ja etenkin toi Uhka oli oikeesti pelottava. Tiedän mitä teit viime kesänä oli vähän vaikea ottaa vakavasti, sillä katsoimme jonkin aikaa sitten Scary Movie 1:en, johon on siis otettu kohtauksia tuosta TMTVK:sta (Niille, jotka eivät tiedä scary movia: se on leffa, jonka juoneen on yhditetty eri kauhuleffoja hauskoilla tavoilla. Se ei siis ole kauhuleffa, vaan komedia). Ihan hyviä leffoja ne kaikki kolme kuitenkin oli.

Hope: Hold on, pain ends

Kello on jo ihan liikaa ja olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten nukkumaan, mutta tuli vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa tänne jotain.

Oon tässä nyt viime viikon maanantaista lähtien ollut syömiseni vuoksi nuorisopsykiatrian tehostetussa avohoidossa, jota myös NPSI:ksi voi kutsua. Se tarkoittaa siis sitä, että olen ollut maanantaista torstaihin sairaalassa puoli yhdeksästä aina kello kolmeen asti. Olin samassa paikassa myös viime joulun jälkeen.

Itse kutsun tätä "päiväkodiksi", sillä se todellakin muistuttaa päiväkotia: Syömistä katsotaan hirveän tarkasti, maanantaisin "nukutaan päiväunia" rentoutusryhmässä ja tiistaisin askarrellaan. Jokaiselle on oma "tarhan täti", eli omahoitaja, joka katsoo etenkin syömisen perään ja jonka kanssa jutellaan kaksin joka päivä. Olemme myös katsoneet ties kuinka monta jaksoa muumeja ja laulaneet lastenlauluja. Kaiken huippu, ainakin itselleni, kuitenkin on se, että joka aamu saapuessani sairaalalle, vedän raidalliset marimekon tossut jalkaan. Siis sellaiset pehmeät sisätossut, joita pikkulapset usein käyttävät päiväkodeissa ja eskareissa. Siellä nyt vaan on niin kylmät lattiat, että varpaat jäätyisivät pelkissä sukissa.




Kuva

  Päiväkotimaisuudestaan huolimatta, oon tykännyt olla NPSI:ssä. Tuntuu hyvältä illalla ruoka-ahdistuksen kanssa kamppaillessa tietää, että aamulla pääsee taas sinne. Siellä tuntuu turvalliselta syödä ja tiedän tarvittaessa saavani sieltä apua. Oon myös saanut uuden kaverin sieltä, ja tuntuu niin kivalta puhua kaikista syömisjutuista sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti tietää millaista elämä syömishäiriön kanssa on. Totta kai oon puhunut paljon ajatuksistani ja kokemuksistani muiden kanssa, lähinnä parhaan kaverini ja lääkäreiden/psykologien kanssa, mutta he eivät ikinä voi täysin ymmärtää, mitä itseasiassa juuri käyn läpi. Myös jokapäiväiset omahoitaja-ajat ovat olleet hyödyksi, vaikka niistä olisi ehkä voinut saada vielä enemmänkin irti.





Kuva

  Huomenna on viimeinen päiväni NPSI:ssä. Toisaalta oon iloinen siitä, mutta toisaalta en. Voisin ihan hyvin olla vielä kolmannenkin viikon siellä sen sijaan, että menisin kouluun, sillä tuleva arki pelottaa. En tiedä miten selviän syömisestä ravintosuunnitelman kanssa, kun kukaan ei ole vahtimassa, että varmasti noudatan sitä. Pelkään, että syömisen jälkeinen ahdistus alkaa taas lisääntymään, kun ei ole mitään ruoka-ahdistusajatuksia pois vieviä asioita, kuten muumit tai sing star. Pelkään, että ponnisteluistani huolimatta palaan takaisin Anan petolliseen syleilyyn. En olisi ikinä uskonut, että sanon näin, mutta onneksi koulu alkaa. Eipähän ainakaan päivän rutiinit pääse enää katoamaan, niinkuin ne ovat nyt loman aikana tehneet.




Kuva

 Tunnen hyötyneeni paljon, toisin kuin viimeksi ollessani "päiväkodissa". Silloin mulla ei ollut minkäänlaista halua eikä motivaatiota parantumista kohtaan, mutta nyt asiat ovat toisin. Olen kyllästynyt tähän ruualla leikkimiseen, ainaiseen ruuan ja kaloreiden ajattelemiseen, ainaiseen nälkään ja lihomisen pelkoon ja siihen, että en pysty enää nauttimaan asioista samallalailla. Haluan syödä mitä tahdon ja silloin kun tahdon, ilman mitään ahdistusta. Haluan oppia hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, haluan terveen ja hyvinvoivan kropan. Haluan urheilla ja mulla on ikävä mun lihaksia. Ennen kaikkea haluan onnellisen ja normaalin elämän. Mutta en ole ollut tarpeeksi rohkea toteuttaakseni tätä. Pelkään, että epäonnistun. Nyt olen kuitenkin löytänyt sitä rohkeutta, ainakin jonkin verran, ja aijon varovaisesti alkaa tutustumaan siihen normaalin painon maailmaan ja hylätä Anan. Tiedän, että se tulee olemaan kaikkea muuta kuin helppoa, mutta aijon yrittää parhaani. Toivottavasti tällä kertaa onnistuisin.

The beginning is always the hardest

Heippa kaikille!

Mulla on jo ties kuinka pitkään ollut bloggerissa tämä blogin tynkä odottamassa sitä ensimmäistä postausta. Jostain syystä sitä en vain ole saanut aikaiseksi. Nyt vihdoin kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja raapustaa tänne jotain tekstiä.

Näin ensimmäisessä postauksessa melko usein bloggaaja esittelee itsensä, joten ehkä mäkin sitten teen näin. Eli olen 17v. neiti, joka tottelee nimeä Sanna. Ulkopuolisen silmissä olen varmaankin ujo ja hiukan sulkeutunut, mutta iloinen ja tutustuessa myös puhelias tyttö, joka omistaa hiukan omalaatuisen huumorintajun ja jonka elämässä on kaikki hyvin. Kovan ulkokuoren alta kuitenkin paljastuu aivan toisenlainen maailma, jota synkentävät niin syömishäiriö, masennus, ahdistus, pelot ja stressi kuin myös erittäin sekavat ajatukset ja sitä myöten sekava elämä. Tästä maailmasta koitan kuitenkin päästä pois ja täyttää sen synkkyyden sillä iloisuudella ja onnellisuudella, jota tuntemattomille esitän.



Kuva

 Blogin tarkoitus ei todellakaan ole olla hirveä angstiblogi (vaikka sellaiselta se varmaan tulee näyttämään), vaan ennen kaikkea paranemiseen ja elämän hyvien puolien löytämiseen. Siitä tulee blogin nimikin, Learning to Fly; opettelen lentämään elämässäni vapaana kuin lintu.



Kuva

 Ihan aluksi kirjoittelen blogiani vain itselleni. Jos joku sattuu tänne eksymään niin olen todella iloinen ja saa jättää kommenttia (vinkvink), mutta ei saa tuomita jos postaan harvoin. Olen sen verran epäaktiivinen päiväkirjan kirjoittaja, joten hyvä jos tännekkään kirjoitan kuukautta useammin. Mutta saa nähdä mitä tapahtuu.