Kello on jo ihan liikaa ja olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten nukkumaan, mutta tuli vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa tänne jotain.
Oon tässä nyt viime viikon maanantaista lähtien ollut syömiseni vuoksi nuorisopsykiatrian tehostetussa avohoidossa, jota myös NPSI:ksi voi kutsua. Se tarkoittaa siis sitä, että olen ollut maanantaista torstaihin sairaalassa puoli yhdeksästä aina kello kolmeen asti. Olin samassa paikassa myös viime joulun jälkeen.
Itse kutsun tätä "päiväkodiksi", sillä se todellakin muistuttaa päiväkotia: Syömistä katsotaan hirveän tarkasti, maanantaisin "nukutaan päiväunia" rentoutusryhmässä ja tiistaisin askarrellaan. Jokaiselle on oma "tarhan täti", eli omahoitaja, joka katsoo etenkin syömisen perään ja jonka kanssa jutellaan kaksin joka päivä. Olemme myös katsoneet ties kuinka monta jaksoa muumeja ja laulaneet lastenlauluja. Kaiken huippu, ainakin itselleni, kuitenkin on se, että joka aamu saapuessani sairaalalle, vedän raidalliset marimekon tossut jalkaan. Siis sellaiset pehmeät sisätossut, joita pikkulapset usein käyttävät päiväkodeissa ja eskareissa. Siellä nyt vaan on niin kylmät lattiat, että varpaat jäätyisivät pelkissä sukissa.
Päiväkotimaisuudestaan huolimatta, oon tykännyt olla NPSI:ssä. Tuntuu hyvältä illalla ruoka-ahdistuksen kanssa kamppaillessa tietää, että aamulla pääsee taas sinne. Siellä tuntuu turvalliselta syödä ja tiedän tarvittaessa saavani sieltä apua. Oon myös saanut uuden kaverin sieltä, ja tuntuu niin kivalta puhua kaikista syömisjutuista sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti tietää millaista elämä syömishäiriön kanssa on. Totta kai oon puhunut paljon ajatuksistani ja kokemuksistani muiden kanssa, lähinnä parhaan kaverini ja lääkäreiden/psykologien kanssa, mutta he eivät ikinä voi täysin ymmärtää, mitä itseasiassa juuri käyn läpi. Myös jokapäiväiset omahoitaja-ajat ovat olleet hyödyksi, vaikka niistä olisi ehkä voinut saada vielä enemmänkin irti.
Huomenna on viimeinen päiväni NPSI:ssä. Toisaalta oon iloinen siitä, mutta toisaalta en. Voisin ihan hyvin olla vielä kolmannenkin viikon siellä sen sijaan, että menisin kouluun, sillä tuleva arki pelottaa. En tiedä miten selviän syömisestä ravintosuunnitelman kanssa, kun kukaan ei ole vahtimassa, että varmasti noudatan sitä. Pelkään, että syömisen jälkeinen ahdistus alkaa taas lisääntymään, kun ei ole mitään ruoka-ahdistusajatuksia pois vieviä asioita, kuten muumit tai sing star. Pelkään, että ponnisteluistani huolimatta palaan takaisin Anan petolliseen syleilyyn. En olisi ikinä uskonut, että sanon näin, mutta onneksi koulu alkaa. Eipähän ainakaan päivän rutiinit pääse enää katoamaan, niinkuin ne ovat nyt loman aikana tehneet.
Tunnen hyötyneeni paljon, toisin kuin viimeksi ollessani "päiväkodissa". Silloin mulla ei ollut minkäänlaista halua eikä motivaatiota parantumista kohtaan, mutta nyt asiat ovat toisin. Olen kyllästynyt tähän ruualla leikkimiseen, ainaiseen ruuan ja kaloreiden ajattelemiseen, ainaiseen nälkään ja lihomisen pelkoon ja siihen, että en pysty enää nauttimaan asioista samallalailla. Haluan syödä mitä tahdon ja silloin kun tahdon, ilman mitään ahdistusta. Haluan oppia hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, haluan terveen ja hyvinvoivan kropan. Haluan urheilla ja mulla on ikävä mun lihaksia. Ennen kaikkea haluan
onnellisen ja normaalin elämän. Mutta en ole ollut tarpeeksi rohkea toteuttaakseni tätä. Pelkään, että epäonnistun. Nyt olen kuitenkin löytänyt sitä rohkeutta, ainakin jonkin verran, ja aijon varovaisesti alkaa tutustumaan siihen normaalin painon maailmaan ja hylätä Anan. Tiedän, että se tulee olemaan kaikkea muuta kuin helppoa, mutta aijon yrittää parhaani. Toivottavasti tällä kertaa onnistuisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Risuja ja ruusuja, kommentteja ja muita viestejä, mutta asialliseen sävyyn.