But it makes me feel alive

Welcome to my life

You see it is not easy

But I'm doing all right

Welcome to my dream

It's the only one who needs me

And stays right by my side

Welcome to my wonderland

It'll take time to find out where we stand

In all this mess

There was the first day for me too

And I had no guide and I was lost like you

I still am

But it makes me feel alive

Noi sanat kuvaa aika hyvin mun tän päivän, tai oikestaan viimesen viikon, ajatuksia ja tunteita. Mun elämä on aika sekavaa tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että mikään ei pysy käsissä. Että koko se maailma jonka oon 17 vuoden aikana rakentanut, murtuu ympäriltä. Mä en uskalla hirveesti toivoa enää tulevaisuuden suhteen, eli aina jos suunnitelmissa on jotain kivaa vaikkapa seuraavalle viikonlopulle, en uskalla odottaa liikoja siltä.

Niin moni odotettu asia on peruuntunut viime hetkellä, että se on jättänyt jälkensä muhun. Uusi mottoni taitaakin olla, että pessimisti ei pety. Mutta toisaalta, sen vuoksi en pysty olemaan innoissani enää mistään.

Mutta toisaalta välillä on ihan hyvä olo. Normaali olo. Koulussa on ollut ihan kivaa. Sitä on melkein yksi viikko takana ja oon jo tähän menessä puhunut enemmän muiden oppilaiden kanssa kuin koko viime lukuvuonna yhteensä. Viime vuonna olin todella sulkeutunut, todella ujo. En tiennyt miten ja mistä puhua muiden, täysin ventovieraiden kanssa. Pelkäsin nolaavani itseni. Istuin yksin niin tunneilla, välitunneilla kuin ruokailussakin. En saanut yhtäkään uutta kaveria viime vuoden aikana ja koulu alkoi ahdistamaan ja tuntumaan koko ajan enemmän ja enemmän yksinäiseltä paikalta. Miten voikin tuntea itsensä niin yksinäiseksi 800 oppilaan koulussa? Kaikki tämä johti siihen, että aloin lintsaamaan koulusta. Kevään aikana taisin olla enemmän poissa kuin paikalla koulussa. Mulla vaan ei ollut yhtään motivaatiota, halua eikä etenkään voimia käydä enää koulussa. En jaksanut, vaikka minulla oli korkeintaan kahta ainetta jaksossa. Olin yksinkertaisesti loppuun palanut. Siispä jännitin koulun alkua paljon, mutta ainakin tähän asti se on sujunut hyvin. Joillain välitunneilla ja ruokailussa istun edelleen yksin, mutta tunneilla en, ja jo se auttaa paljon. Kaikkein parasta on kuitenkin koulun tuomat arkirutiinit. Oon todellakin kaivannut niitä!

Ulkopuolisien silmin saattaa näyttää siltä, että asiat ovat ihan hyvällä mallilla. Jollain tavalla ne ehkä ovatkin, mutta pääni sisällä käy melkoinen myllerrys. Välillä pystyn oikeasti tuntemaan sen, miten käyn ylikierroksilla. Ei pysty keskittymään kunnolla mihinkään, ajatukset pyörivät holtittomasti päässä ja oon todella levoton. Itse kutsun tätä ampiaisenpesäksi. Esimerkiksi tullessani tänään koulusta, minusta tuntui tältä. Bussissa istuessani mietin kaikkea mitä oli tapahtunut sinä päivänä ja mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Siinä ajatuksiini uppoutuneena havaitsin, että mulla oli ihan hyvä olo. Pitkästä aikaa tunsin itseni normaaliksi 17-vuotiaaksi, jonka elämää täyttävät koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset "normaalit" asiat. Tämä johti kuitenkin siihen ajatukseen, että elämäni on kuitenkin tällä hetkellä kaikkea muuta paitsi normaalia. Siitä tuli kauhean ristiriitainen olo. Olin samaan aikaan onnellinen ja ahdsitunut. Ajatukseni olivat täysin epäjärjestyksessä, mutta toisaalta tuntui siltä, että pystyn hallitsemaan itseäni. Tuli todella epätodellinen ja levoton olo, mutta samalla myös energinen. Onneksi pääsin purkamaan tuota oloa shoppailemalla ja myöhemmin vielä lyhyellä pyörälenkillä.

Kuullostaa hirveän kummalliselta ja sitlä se myös tuntuu. But it makes me feel alive.



Oho, tulipas tästä pitkä, ja etenkin sekava, postaus. Aplodit sille, joka jaksaa lukea loppuun asti!

P.S. Kuvituksena maanantaina otettuja kuvia (: