A picture is worth a thousand words

Ajattelin välillä jakaa joitain viimeaikoina ottamiani (ja musta otettuja) kuvia, se kun on yksi blogini idea. Eivät ne mitään kummallisia ole, mutta ehkä ne tälläiseen blogin alkuun sopivat.

Mitä mieltä ootte (jos tätät kukaan käy lukemassa :D) tälläsistä kuvapostauksista? Onko ihan tylsiä, vai teenkö näitä jatkossakin? Ite ainakin tykkäisin jakaa kuviani täällä.



Kuulumisia

Heippa!

Keskiviikosta asti oon ollut kotilomalla osastolta. Osastolle mennessäni suunnitelmanahan oli, että olisin siellä 6 viikkoa, mutta sinne tullessani päädyinkin kahden viikon "kriisijaksolle". Tämän jälkeen oltaisiin katsottu miten jatketaan. Tänään olisi ollut (ja se olikin) uloskirjaus, mutta varsinaisesti siis lähdin jo keskiviikkona osaston ylibuukkauksen vuoksi. Normaalisti siellä olisi 12 paikkaa, mutta lähtiessäni meitä nuoria taisi olla peräti 15! Siispä sen päivän aamuvuoron hoitajat päättivät, että mä lähden lomalle ja tulen perjantaina kirjautumaan ulos.


Kuva


Lähtö oli mulle aika shokki: se tuli niin hirveän nopeasti ja todella huonoon aikaan. Syöminen ei edelleen suju ja kouluun en todellakaan jaksaisi vielä mennä, vaikka voimia oonkin saanut kerättyä. Siispä, voitte varmasti uskoa, että olin melko vihainen ja järkyttynyt saapuessani kotiin iltapäivällä. Oon aina ollut tosi huono ottamaan vastaan apua ja luottamaan muihin, mutta osastolla luotin hoitajiin ja yritin antaa heidän auttaa. Mutta he vain käänsivät selkänsä eivätkä antaneetkaan apua, tai ainakin näin musta tuntu. Vastalauseena tähän en syönyt juuri mitään päivän aikana. Kaiken huippu ennen lähtöäni oli, kun osastolla kolme eri hoitajaa yrittivät saada minua syömään lounasta sanomalla, että "se kuuluu sun hoitosuunnitelmaan". Siinä vaiheessa mulla tosiaan ei enää ollut mitään hoitosuunnitelmaa, kun mulle oltiin vähän aikaa sitten kerrottu, että lähtisin osastolta. Siinä he sitten yrittivät noin 40 minuuttia saada mua syömään, mutta mä en tainnut edes koskea haarukkaan.

Kuva

 Mutta tosiaan tänään aamulla oli sitten se uloskirjaus, jossa mua ei kirjattukkaan ulos. Sain kerrankin pidettyä puoleni ja vakuutettua lääkärin ja yhden hoitajan siitä, että mun täytyy päästä takaisin osastolle. Osasto kun tuntuu tällä hetkellä ainoalta keinolta, joka oikeasti voisi auttaa. Siellä kun on aina joku pakottamassa mua syömään ja saan rauhassa levätä ilman suurempaa stressiä. Niinpä päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että menen maanantaina illalla takaisin osastolle, olen sielä toiset kaksi viikkoa ja sitten menisin taas NPSI:hin. Mun mielestä se kuullostaa hyvältä suunnitelmalta (:.

Muuten osasto on ollut ihan okei. Onhan siellä tylsää ja pitää syödä ihan kauheasti ja kaikki on tosi rajoitettua, mutta sain sieltä myös kavereita, siellä on kivoja hoitajia ja innostuin neulomaan. Ja siellä on turvallista olla. En tiedä, olenko ihan seonnut, mutta palaan osastolle ihan innoissani!

I hate to say goodbyes

Kuva

Alan oleen aika loppu. Voimaton. Mä tunnen miten voimat katoaa. Oon tosi väsyny koko ajan ja haluaisin vaan pysyä kotona sängyssä. Syöminen on liian vaikeata. Siispä ainut apu tällä hetkellä on osasto. Ja sinne tutustuminen on huomenna kahdeltatoista. Jos lääkäri on samaa mieltä, kuin psykologini, psykiatrini, fysioterapeuttini, kaverini ja monet muut, jotka tietävät osastolle menostani, jään sinne jo huomenna. Se tarkoittaisi siis noin kuuden viikon hoitojaksoa osastolla.

Ajatukseni ovat hyvin ristiriitaiset tällähetkellä. Tiedän, että tämä on iso askel kohti parempaan. Osastolla ainakin saan levätä ja siellä on ympäri vuorokauden joku vahtimassa, että syön ja kuuntelemassa jos tulee jotain mistä haluan puhua. Odotan myös muiden nuorten tapaamista. Mutta toisaalta, tämä on itsekkäin teko mitä olen ikinä tehnyt. Jätän kuudeksi viikoksi kaikki rakkaani, koulun ja harrastukset. Mietin vain miten perheeni ja parhaimmat kaverini pärjäävät. Ja miten koulun käynnilleni nyt käy. Mutta tämä itsekäs teko mun täytyy nyt tehdä, jotta saan itseni taas jaloilleni. Ja kun oma elämäni on järjestyksessä, voin taas auttaa muita.



Kuva

Kaikkein hankalinta on hyvästien sanominen. Eiväthän ne ole lopulliset hyvästit ja kuusi viikkoa menee varmasti nopeasti, mutta silti tuntuu kuin olisin lähdössä moneksi kuukaudeksi pois. Ja pääsenhän mä todennäköisesti viikonlopukiksi kotiin ja monet kaverit ovat sanoneet tulevansa käymään osastolla.

Lauanta, sunnuntai-ilta ja tämä päivä ovat olleet rankimmat. Lauantaina näin Siiriä pitkästä aikaa. Juteltiin paljon, juotiin kahvia ja otettiin kuvia. On niin mieletöntä, kun voi puhua jonkun sellasen kanssa joka oikeesti ymmärtää miltä tuntuu, mitä tappelua käy läpi. Ja Siiri on aivan ihana! Se puhu niin kannustavasti ja koitti saada mua syömään ja jakso kuunnella mun ajatuksia osastosta, vaikka sillä ittelläänkin on vaikeeta.

Sunnuntaina kerroin tästä parille hyvälle kaverilleni, jotka olen tuntenut jo eskarista lähtien. Toiselle heistä en ole hirveästi puhunut syömishäiriöstäni ja oli jotenkin hassua nähdä hänet niin huolissaan. Molemmat onneksi ottivat uutiseni vastaan tosi hyvin ja sanoivat, että on hyvä, että meen osastolle. Sen lisäksi juteltiin paljon kaikesta. Mitä meille kuuluu, mitä koulussa on ollu, miesjuttuja ja sen sellasita. Heidän juttujansa kuunnellessani mietin, että oon oikeesti tuntenu ne kaks ihan pikku tytöistä asti ja edelleen ollaan hyviä kavereita. Se on musta tosi hienoo ja arvostan heitä paljon.

Vaikein päivä kuitenkin oli tänään. Viimeinen kokonainen ilta kotona. Illalla oli orkesteritreenit ja kerroin siellä myös lähteväni osastolle. Kuten muutkin, hekin ottivat sen tosi hyvin vastaan. Harjoitusten lopuksi halailimme paljon ja he kertoivat miten tärkeä ja upea ihminen olen. Siinä tilanteessa oli aika vaikeeta pysyä kasassa ja olla itkemättä. Meillä on orkesterissa kuuden hengen porukka ja siitä porukasta on tullut niin tärkeä mulle näiden parin vuoden aikana. Orkesterista on tullut mulle henkireikä, siellä on aina hauskaa. JA nyt en pääse sinne kuuteen viikkoon... Puhuttiin kyllä, että nähtäisiin sitten joku viikonloppu jos pääsen kotiin ja he sanoivat tulevansa käymään osastolla.



Kuva

 Orkesterin jälkeen tuli se hirvein vaihe: piti sanoa heipat Emmalle. Vaikka Emma tuleekin toivottavasti jo perjantaina käymään osastolla, niin silti se oli vaikeata. En oikeastaan edes osaa kuvata sitä tilannetta... Mulla tulee niin ikävä sitä hassua <3>

Osastolle lähteminen tarkoittaa myös hiljaiseloa blogin puoelella. Yritän päivitellä kuulumisiani  silloin kun pääsen kotona käymään, mutta tuolloin on varmasti miljoona muutakin asiaa tehtävänä, joten en lupaa mitään.

Sometimes the hardest thing and the right thing are the same

Oho, tuli vähän turhan pitkä postaustauko. Pahoittelut siitä. Ei vaan oikein oo kirjoittaminen luistanut ja on ollut niin hirveä kiire koulun, harrastusten, kavereiden ja kaiken maailman sairaala -juttujen kanssa. Nyt olisi kuitenkin korkea aika päivittää hieman kuulumisia tännekkin.



Ensimmäiset kaksi viikkoa koulussa sujuivat todella hyvin. Juttelin paljon ihmisten kanssa, keskityin tunneilla ja jaksoin tehdä huolellisesti läksyt. Tajusin, että ruotsi on kivaa ja fysiikka ei olekkaan niin vaikeata. Nukketeatterikurssilla oli hauskaa. Tunsin itseni energiseksi ja elämä hymyili. Eipä hymyile enää. Viimeinen viikko ei todellakaan ole mennyt hyvin oikeastaan minkään osalta. Kaikki, etenkin ruoka, on ahdistanut ihan hirveästi enkä pysty antamaan itselleni lupaa mihinkään kivaan. En pysty antamaan itselleni lupaa rentoutua, saatika nukkua, pitää hauskaa tai huolehtia itsestäni. Mutta etenkään en voi antaa itselleni lupaa syödä. Tai siis Ana  ei anna. Aina kun koitan tehdä jotain edellä mainituista, alkaa hirveä huuto ja melu päässäni. "Ei, minä en ansaitse sitä" tai se huutaa, että olen hirveän itsekäs tai että on niin paljon muitan asioita mitä pitää ensin tehdä.

Puhuin tästä kaikesta ensin psykologin ja sitten vielä fysioterapeutin kanssa. Molemmat olivat todella huolissaan ja sanoivat, että jos ei pian pysäytetä tätä, niin mun fyysinen terveys romahtaa... Ja fysioterapeutti arveli, että se energisyys ja iloisuus koulun alussa oli niin sanotun eufoorisen tilan aiheuttama. Hän myös sanoi, että jos se olisi jatkunut pidempään (enään en siis todellakaan ole missään eufoorisessa tilassa), se olisi hyvinkin saattanut tappaa mut... Kyllähän tollanen aika sanattomaks jättää.



Kuva

Fysioterapeuttini sanoi myös jotain muuta: Jos syöpäpotilaalle tarjotaan sädehoitoa, jolla syöpä saadaan tuhottua, hän yleensä ottaa sen vastaan. Vaikka sen aikana on, etenkin aluksi, ihan hirveä olo, se käydään läpi. Kun hoidot loppuvat, voi taas alkaa nauttia elämästä.. Mun tapauksessa se syöpä on anoreksia ja sädehoito on ruoka. Ruoka vaan on huomattavasti turvallisempi kuin sädehoito, vaikka siitäkin tulee huono-olo. Mutta se menee ohi ja lopuksi voi alkaa elämään normaalisti. 
Kaikkea tätä miettien oon koittanu syödä nyt viikonloppuna. Mä en halua kuolla.