I hate to say goodbyes

Kuva

Alan oleen aika loppu. Voimaton. Mä tunnen miten voimat katoaa. Oon tosi väsyny koko ajan ja haluaisin vaan pysyä kotona sängyssä. Syöminen on liian vaikeata. Siispä ainut apu tällä hetkellä on osasto. Ja sinne tutustuminen on huomenna kahdeltatoista. Jos lääkäri on samaa mieltä, kuin psykologini, psykiatrini, fysioterapeuttini, kaverini ja monet muut, jotka tietävät osastolle menostani, jään sinne jo huomenna. Se tarkoittaisi siis noin kuuden viikon hoitojaksoa osastolla.

Ajatukseni ovat hyvin ristiriitaiset tällähetkellä. Tiedän, että tämä on iso askel kohti parempaan. Osastolla ainakin saan levätä ja siellä on ympäri vuorokauden joku vahtimassa, että syön ja kuuntelemassa jos tulee jotain mistä haluan puhua. Odotan myös muiden nuorten tapaamista. Mutta toisaalta, tämä on itsekkäin teko mitä olen ikinä tehnyt. Jätän kuudeksi viikoksi kaikki rakkaani, koulun ja harrastukset. Mietin vain miten perheeni ja parhaimmat kaverini pärjäävät. Ja miten koulun käynnilleni nyt käy. Mutta tämä itsekäs teko mun täytyy nyt tehdä, jotta saan itseni taas jaloilleni. Ja kun oma elämäni on järjestyksessä, voin taas auttaa muita.



Kuva

Kaikkein hankalinta on hyvästien sanominen. Eiväthän ne ole lopulliset hyvästit ja kuusi viikkoa menee varmasti nopeasti, mutta silti tuntuu kuin olisin lähdössä moneksi kuukaudeksi pois. Ja pääsenhän mä todennäköisesti viikonlopukiksi kotiin ja monet kaverit ovat sanoneet tulevansa käymään osastolla.

Lauanta, sunnuntai-ilta ja tämä päivä ovat olleet rankimmat. Lauantaina näin Siiriä pitkästä aikaa. Juteltiin paljon, juotiin kahvia ja otettiin kuvia. On niin mieletöntä, kun voi puhua jonkun sellasen kanssa joka oikeesti ymmärtää miltä tuntuu, mitä tappelua käy läpi. Ja Siiri on aivan ihana! Se puhu niin kannustavasti ja koitti saada mua syömään ja jakso kuunnella mun ajatuksia osastosta, vaikka sillä ittelläänkin on vaikeeta.

Sunnuntaina kerroin tästä parille hyvälle kaverilleni, jotka olen tuntenut jo eskarista lähtien. Toiselle heistä en ole hirveästi puhunut syömishäiriöstäni ja oli jotenkin hassua nähdä hänet niin huolissaan. Molemmat onneksi ottivat uutiseni vastaan tosi hyvin ja sanoivat, että on hyvä, että meen osastolle. Sen lisäksi juteltiin paljon kaikesta. Mitä meille kuuluu, mitä koulussa on ollu, miesjuttuja ja sen sellasita. Heidän juttujansa kuunnellessani mietin, että oon oikeesti tuntenu ne kaks ihan pikku tytöistä asti ja edelleen ollaan hyviä kavereita. Se on musta tosi hienoo ja arvostan heitä paljon.

Vaikein päivä kuitenkin oli tänään. Viimeinen kokonainen ilta kotona. Illalla oli orkesteritreenit ja kerroin siellä myös lähteväni osastolle. Kuten muutkin, hekin ottivat sen tosi hyvin vastaan. Harjoitusten lopuksi halailimme paljon ja he kertoivat miten tärkeä ja upea ihminen olen. Siinä tilanteessa oli aika vaikeeta pysyä kasassa ja olla itkemättä. Meillä on orkesterissa kuuden hengen porukka ja siitä porukasta on tullut niin tärkeä mulle näiden parin vuoden aikana. Orkesterista on tullut mulle henkireikä, siellä on aina hauskaa. JA nyt en pääse sinne kuuteen viikkoon... Puhuttiin kyllä, että nähtäisiin sitten joku viikonloppu jos pääsen kotiin ja he sanoivat tulevansa käymään osastolla.



Kuva

 Orkesterin jälkeen tuli se hirvein vaihe: piti sanoa heipat Emmalle. Vaikka Emma tuleekin toivottavasti jo perjantaina käymään osastolla, niin silti se oli vaikeata. En oikeastaan edes osaa kuvata sitä tilannetta... Mulla tulee niin ikävä sitä hassua <3>

Osastolle lähteminen tarkoittaa myös hiljaiseloa blogin puoelella. Yritän päivitellä kuulumisiani  silloin kun pääsen kotona käymään, mutta tuolloin on varmasti miljoona muutakin asiaa tehtävänä, joten en lupaa mitään.