On my wishlist

1. Fjällräven Kånken -reppu, mieluiten tumman sinisenä. Reppu tekisi niin hyvää olkapäille ja Kånken on mielestäni aika söpö (:

2. Iittalan Tema-astioita, jotta on jotain mistä syödä, jos ja kun joskus muutan pois kotoa.

3. Uusi viritysmittari tulisi tarpeen. Omani on varmaan parikymmentä vuotta vanha, sillä se on äitini vanha.

4. Suklaata. Nam!

5. Joku macro-objekti olisi aika kiva. En tosin usko, että sitä tulen joululahjaksi saamaan, mutta ainahan voi haaveilla.

6. Remingtonin paksumpi kiharrin olisi niin kätevä, jotta saisin loihdittua itselleni kivan kampauksen wanhoihin.

7. Tangler Teezer, jotta saisin selvitettyä takkutukkani hellävaraisesti.



New day

Superpika moi ennen kouluun lähtöä! Eilinen oli tosiaan vähän huono päivä, mutta ei siitä sen enempää, sillä se olo meni ohi. Hyvin nukutun yön ja tehokkaan kuivashampoon jälkeen on huomattavasti valoisampi olo (:.

Kuva

 

Tänään ei ole ohjelmassa mitään ihmeellistä. Koulua, oboen soittamista ja lepäämistä. Sen sijaan huomista ja perjantaita odotan innolla! Huomenna pääsen katsomaan Pähkinänsärkijä-baletin harjoituksia ja perjantaina sitten itse esitystä parhaassa seurassa ja päälle laitan yhden ihanimmista mekoista (:.

Mutta nyt pitää lähteä bussipysäkille päin. Koitan kirjoittaa taas pian!

Not enough

Sydän hakkaa ja kaikki tuntuu synkältä. Mitä tahansa mä teenkin, niin pilaan kaiken. Miten kovaan yritänkin, se ei koskaan oo tarpeeks... Mitä järkee sit ees yrittää?


Kuva



The important part of fishing

Mua melkein hävettää tulla kirjottamaan tänne.. Viime postauksessa lupasin alkaa kirjoittamaan vähintään viikossa, mutta kuinkas sitten kävikään? Edellisestä postauksesta on melkein kuukausi. Heh, hups. Viikot vaan vierii hirveän nopeasti ja aikaa ei riitä kaikkeen. Koulu alkoi taas, ja ruotsiin on pakko panostaa. jotta pystyisin vaihtamaan sen pitkäksi. Oboella suoritan ensimmäisen osan tutkinnostani kolmen viikon päästä. Ja kavereiden ja perheenkin kanssa haluan viettää aikaa, puhumattakaan muista harrastuksista ja kaikista sairaalajutuista. Mutta blogista en luovu, en aijo luovuttaa. Toivon vain, että vaikka postaisin sen kerran kuussa, joku jaksaisi tätä vielä seurata :D


Instagarmmailua! Mut löytää sieltä nimellä schannam.

Mutta niin. Tällä hetkellä mulle kuuluu ihan hyvää. Ei mitään ihmeellistä. Syöminen sujuu säännöllisesti ja paino on lähtenyt hitaasti nousemaan. Kovasti toivon, että saisin liikuntakiellon joku päivä pois ja pääsisin salille. Ja ja.. Ei oikestaan oo mitään järkevää kirjotettavaa :D Tai ehkä voisinkin sanoo jotain tosta kuvasta. Mä tykkään siitä. Vaikka iho ei näytä hyvältä ja kulmat ei oo kauheen siisti niin tykkään silti. Mun silmät on kauniit ja kerrankin leuka ei näytä ihan niin luisevalta.

 

 

 

Tässä taas huomaa sen luisevan leuan. Kyl mä oon tainnu oikeesti laihtua... Tai ainakin musta näytän aika sairaalta tässä, vaikka se muuten onkin ihan kiva.

 

 

Tällänen ehkä vähän turha postaus tänään :D Hauskaa perjantai-iltaa kaikille!

 

(Pienemmät kuvat, jotta ne ei olis niin rakeisia)



 





Better days are coming

Hyvin epäaktiivinen bloggaaja täällä moi. Anteeksi tää vähän pitkäksi venähtänyt postaustauko. Voisin selittää, että on ollut niin hirveä kiire, että en ole ehtinyt postamaan, mutta se ei oikeastaan ole totta. Oon yksinkertaisesti unohtanut, että tännekkin pitäisi jotain kirjoitella. Eikä ole oikeastaan ollut hirveästi inspiraatiota. Mutta nyt koitan ryhdistäytyä ja oikeasti postata vähän useammin. Edes sen kerran viikossa.

Kuva

Tällaisen pitkän tauon jälkeen voisin ehkä kertoilla hiukan tän päivän kuulumisia, sillä paljon on tapahtunut viimeisimmän kunnon postauksen jälkeen. Aloitetaan vaikka siitä osasto-jaksosta. Elikkäs, mun osalta on nyt osastojutut ohi. Viimeiset kaksi viikkoa ympärivuorokautisella osastolla menivät jo paljon paremmin. Syöminen lähti sujumaan pikku hiljaa paremmin ja mieliala koheni. Nukuttuakin sain ja sen vuoksi olin paljon pirteämpi. Sen jälkeen olin siis vielä kaksi viikkoa siellä NPSI:ssä, jossa myöskin meni hyvin. Mulla oli sama omahoitaja, kuin kesällä ja meillä oli kiva ryhmä siellä.

Kuva



Tärkein asia kuitenkin on ehkä se, että mun paino on noussut. Se oli viime viikon punnituksessa 43,2 kg. Kaikkein suurin juttu siinä on se, että painon nousu ei tunnu niin pahalta. Tosin kuin pari kuukautta sitten, nyt en kauhistut nähdessäni luvut terkan puntarilla. Olin ennemminkin innoissani. On niin hirveä hinku päästä liikkumaan, että ei kai auta muu kuin alkaa nostamaan painoa. Eikä sitä painon nousua musta edes huomaa, tai niin aikin yks kaveri sanoi juuri vähän aikaa sitten (:. Eli loppujen lopuksi paino ei ole niin iso asia, sehän on vain numeroita. Jokainen on ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin on, ja se tekee jokaisesta meistä kauniin. Ei paino, ei se miten paljon luita näkyy tai se miten pieniä vaatteita pukee.

Kuva



Painon lisäksi, myös ajatukset ovat lähteneet terveempään suuntaan, etenkin viimeisten neljän viikon aikana. Jotenkin on oppinut arvostamaan elämää, muita ihmisiä ja itseään ihan uudellalailla. Musta on tullut paljon ymmärtäväisempi ja jollain tavalla ehkä viisampikin (mä? viisas? :D). Nään asioista enemmän useampia puolia eikä kaikki oo niin mustavalkoista. Ja oon saanut ihan hirveästi lisää elämänkokemusta ja sen myötä mä oon ehkä vähän vahventunutkin.

Kuva

Suurin asia, joka saa mut motivoimaan itseäni kohti paranemista on kaikki läheiset. Ymmärsin osastolla,  että mulla on ihania ystäviä ja sukulaisia, jotkai oikeasti välittävät. Ja kaikkein parasta on, että en ole menettänyt yhtäkään heistä, vaan päinvastoin: musta on tullut paljon läheisempi esimerkiksi sukulaisten kanssa ja huomaan kavereista nyt, että he oikeasti välittävät. Se on ihana tunne, kun ymmärtää olevansa tärkeä jollekulle ♥.

Kuva



Tällä hetkellä siis kaikki on menossa parempaan suuntaan, pitelen taas elämäni lankoja. Pelkään melko paljon takapakkia, mutta teen parhaani, jotta sellaista ei tulisi. Ja tottakai edelleen on päiviä jolloin on vaikea syödä ja ahdistaa, etenkin pari viimeistä päivää ovat olleet sellaisi, mutta pääsen niinstä kyllä yli.

Kuva



P.S Tulipa sekava ja tönkkö teksti :D

And that's who I am

Kuten moni muukin, niin mäkin eksyin sivulle And that's who I am (:

 

A picture is worth a thousand words

Ajattelin välillä jakaa joitain viimeaikoina ottamiani (ja musta otettuja) kuvia, se kun on yksi blogini idea. Eivät ne mitään kummallisia ole, mutta ehkä ne tälläiseen blogin alkuun sopivat.

Mitä mieltä ootte (jos tätät kukaan käy lukemassa :D) tälläsistä kuvapostauksista? Onko ihan tylsiä, vai teenkö näitä jatkossakin? Ite ainakin tykkäisin jakaa kuviani täällä.



Kuulumisia

Heippa!

Keskiviikosta asti oon ollut kotilomalla osastolta. Osastolle mennessäni suunnitelmanahan oli, että olisin siellä 6 viikkoa, mutta sinne tullessani päädyinkin kahden viikon "kriisijaksolle". Tämän jälkeen oltaisiin katsottu miten jatketaan. Tänään olisi ollut (ja se olikin) uloskirjaus, mutta varsinaisesti siis lähdin jo keskiviikkona osaston ylibuukkauksen vuoksi. Normaalisti siellä olisi 12 paikkaa, mutta lähtiessäni meitä nuoria taisi olla peräti 15! Siispä sen päivän aamuvuoron hoitajat päättivät, että mä lähden lomalle ja tulen perjantaina kirjautumaan ulos.


Kuva


Lähtö oli mulle aika shokki: se tuli niin hirveän nopeasti ja todella huonoon aikaan. Syöminen ei edelleen suju ja kouluun en todellakaan jaksaisi vielä mennä, vaikka voimia oonkin saanut kerättyä. Siispä, voitte varmasti uskoa, että olin melko vihainen ja järkyttynyt saapuessani kotiin iltapäivällä. Oon aina ollut tosi huono ottamaan vastaan apua ja luottamaan muihin, mutta osastolla luotin hoitajiin ja yritin antaa heidän auttaa. Mutta he vain käänsivät selkänsä eivätkä antaneetkaan apua, tai ainakin näin musta tuntu. Vastalauseena tähän en syönyt juuri mitään päivän aikana. Kaiken huippu ennen lähtöäni oli, kun osastolla kolme eri hoitajaa yrittivät saada minua syömään lounasta sanomalla, että "se kuuluu sun hoitosuunnitelmaan". Siinä vaiheessa mulla tosiaan ei enää ollut mitään hoitosuunnitelmaa, kun mulle oltiin vähän aikaa sitten kerrottu, että lähtisin osastolta. Siinä he sitten yrittivät noin 40 minuuttia saada mua syömään, mutta mä en tainnut edes koskea haarukkaan.

Kuva

 Mutta tosiaan tänään aamulla oli sitten se uloskirjaus, jossa mua ei kirjattukkaan ulos. Sain kerrankin pidettyä puoleni ja vakuutettua lääkärin ja yhden hoitajan siitä, että mun täytyy päästä takaisin osastolle. Osasto kun tuntuu tällä hetkellä ainoalta keinolta, joka oikeasti voisi auttaa. Siellä kun on aina joku pakottamassa mua syömään ja saan rauhassa levätä ilman suurempaa stressiä. Niinpä päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että menen maanantaina illalla takaisin osastolle, olen sielä toiset kaksi viikkoa ja sitten menisin taas NPSI:hin. Mun mielestä se kuullostaa hyvältä suunnitelmalta (:.

Muuten osasto on ollut ihan okei. Onhan siellä tylsää ja pitää syödä ihan kauheasti ja kaikki on tosi rajoitettua, mutta sain sieltä myös kavereita, siellä on kivoja hoitajia ja innostuin neulomaan. Ja siellä on turvallista olla. En tiedä, olenko ihan seonnut, mutta palaan osastolle ihan innoissani!

I hate to say goodbyes

Kuva

Alan oleen aika loppu. Voimaton. Mä tunnen miten voimat katoaa. Oon tosi väsyny koko ajan ja haluaisin vaan pysyä kotona sängyssä. Syöminen on liian vaikeata. Siispä ainut apu tällä hetkellä on osasto. Ja sinne tutustuminen on huomenna kahdeltatoista. Jos lääkäri on samaa mieltä, kuin psykologini, psykiatrini, fysioterapeuttini, kaverini ja monet muut, jotka tietävät osastolle menostani, jään sinne jo huomenna. Se tarkoittaisi siis noin kuuden viikon hoitojaksoa osastolla.

Ajatukseni ovat hyvin ristiriitaiset tällähetkellä. Tiedän, että tämä on iso askel kohti parempaan. Osastolla ainakin saan levätä ja siellä on ympäri vuorokauden joku vahtimassa, että syön ja kuuntelemassa jos tulee jotain mistä haluan puhua. Odotan myös muiden nuorten tapaamista. Mutta toisaalta, tämä on itsekkäin teko mitä olen ikinä tehnyt. Jätän kuudeksi viikoksi kaikki rakkaani, koulun ja harrastukset. Mietin vain miten perheeni ja parhaimmat kaverini pärjäävät. Ja miten koulun käynnilleni nyt käy. Mutta tämä itsekäs teko mun täytyy nyt tehdä, jotta saan itseni taas jaloilleni. Ja kun oma elämäni on järjestyksessä, voin taas auttaa muita.



Kuva

Kaikkein hankalinta on hyvästien sanominen. Eiväthän ne ole lopulliset hyvästit ja kuusi viikkoa menee varmasti nopeasti, mutta silti tuntuu kuin olisin lähdössä moneksi kuukaudeksi pois. Ja pääsenhän mä todennäköisesti viikonlopukiksi kotiin ja monet kaverit ovat sanoneet tulevansa käymään osastolla.

Lauanta, sunnuntai-ilta ja tämä päivä ovat olleet rankimmat. Lauantaina näin Siiriä pitkästä aikaa. Juteltiin paljon, juotiin kahvia ja otettiin kuvia. On niin mieletöntä, kun voi puhua jonkun sellasen kanssa joka oikeesti ymmärtää miltä tuntuu, mitä tappelua käy läpi. Ja Siiri on aivan ihana! Se puhu niin kannustavasti ja koitti saada mua syömään ja jakso kuunnella mun ajatuksia osastosta, vaikka sillä ittelläänkin on vaikeeta.

Sunnuntaina kerroin tästä parille hyvälle kaverilleni, jotka olen tuntenut jo eskarista lähtien. Toiselle heistä en ole hirveästi puhunut syömishäiriöstäni ja oli jotenkin hassua nähdä hänet niin huolissaan. Molemmat onneksi ottivat uutiseni vastaan tosi hyvin ja sanoivat, että on hyvä, että meen osastolle. Sen lisäksi juteltiin paljon kaikesta. Mitä meille kuuluu, mitä koulussa on ollu, miesjuttuja ja sen sellasita. Heidän juttujansa kuunnellessani mietin, että oon oikeesti tuntenu ne kaks ihan pikku tytöistä asti ja edelleen ollaan hyviä kavereita. Se on musta tosi hienoo ja arvostan heitä paljon.

Vaikein päivä kuitenkin oli tänään. Viimeinen kokonainen ilta kotona. Illalla oli orkesteritreenit ja kerroin siellä myös lähteväni osastolle. Kuten muutkin, hekin ottivat sen tosi hyvin vastaan. Harjoitusten lopuksi halailimme paljon ja he kertoivat miten tärkeä ja upea ihminen olen. Siinä tilanteessa oli aika vaikeeta pysyä kasassa ja olla itkemättä. Meillä on orkesterissa kuuden hengen porukka ja siitä porukasta on tullut niin tärkeä mulle näiden parin vuoden aikana. Orkesterista on tullut mulle henkireikä, siellä on aina hauskaa. JA nyt en pääse sinne kuuteen viikkoon... Puhuttiin kyllä, että nähtäisiin sitten joku viikonloppu jos pääsen kotiin ja he sanoivat tulevansa käymään osastolla.



Kuva

 Orkesterin jälkeen tuli se hirvein vaihe: piti sanoa heipat Emmalle. Vaikka Emma tuleekin toivottavasti jo perjantaina käymään osastolla, niin silti se oli vaikeata. En oikeastaan edes osaa kuvata sitä tilannetta... Mulla tulee niin ikävä sitä hassua <3>

Osastolle lähteminen tarkoittaa myös hiljaiseloa blogin puoelella. Yritän päivitellä kuulumisiani  silloin kun pääsen kotona käymään, mutta tuolloin on varmasti miljoona muutakin asiaa tehtävänä, joten en lupaa mitään.

Sometimes the hardest thing and the right thing are the same

Oho, tuli vähän turhan pitkä postaustauko. Pahoittelut siitä. Ei vaan oikein oo kirjoittaminen luistanut ja on ollut niin hirveä kiire koulun, harrastusten, kavereiden ja kaiken maailman sairaala -juttujen kanssa. Nyt olisi kuitenkin korkea aika päivittää hieman kuulumisia tännekkin.



Ensimmäiset kaksi viikkoa koulussa sujuivat todella hyvin. Juttelin paljon ihmisten kanssa, keskityin tunneilla ja jaksoin tehdä huolellisesti läksyt. Tajusin, että ruotsi on kivaa ja fysiikka ei olekkaan niin vaikeata. Nukketeatterikurssilla oli hauskaa. Tunsin itseni energiseksi ja elämä hymyili. Eipä hymyile enää. Viimeinen viikko ei todellakaan ole mennyt hyvin oikeastaan minkään osalta. Kaikki, etenkin ruoka, on ahdistanut ihan hirveästi enkä pysty antamaan itselleni lupaa mihinkään kivaan. En pysty antamaan itselleni lupaa rentoutua, saatika nukkua, pitää hauskaa tai huolehtia itsestäni. Mutta etenkään en voi antaa itselleni lupaa syödä. Tai siis Ana  ei anna. Aina kun koitan tehdä jotain edellä mainituista, alkaa hirveä huuto ja melu päässäni. "Ei, minä en ansaitse sitä" tai se huutaa, että olen hirveän itsekäs tai että on niin paljon muitan asioita mitä pitää ensin tehdä.

Puhuin tästä kaikesta ensin psykologin ja sitten vielä fysioterapeutin kanssa. Molemmat olivat todella huolissaan ja sanoivat, että jos ei pian pysäytetä tätä, niin mun fyysinen terveys romahtaa... Ja fysioterapeutti arveli, että se energisyys ja iloisuus koulun alussa oli niin sanotun eufoorisen tilan aiheuttama. Hän myös sanoi, että jos se olisi jatkunut pidempään (enään en siis todellakaan ole missään eufoorisessa tilassa), se olisi hyvinkin saattanut tappaa mut... Kyllähän tollanen aika sanattomaks jättää.



Kuva

Fysioterapeuttini sanoi myös jotain muuta: Jos syöpäpotilaalle tarjotaan sädehoitoa, jolla syöpä saadaan tuhottua, hän yleensä ottaa sen vastaan. Vaikka sen aikana on, etenkin aluksi, ihan hirveä olo, se käydään läpi. Kun hoidot loppuvat, voi taas alkaa nauttia elämästä.. Mun tapauksessa se syöpä on anoreksia ja sädehoito on ruoka. Ruoka vaan on huomattavasti turvallisempi kuin sädehoito, vaikka siitäkin tulee huono-olo. Mutta se menee ohi ja lopuksi voi alkaa elämään normaalisti. 
Kaikkea tätä miettien oon koittanu syödä nyt viikonloppuna. Mä en halua kuolla. 

But it makes me feel alive

Welcome to my life

You see it is not easy

But I'm doing all right

Welcome to my dream

It's the only one who needs me

And stays right by my side

Welcome to my wonderland

It'll take time to find out where we stand

In all this mess

There was the first day for me too

And I had no guide and I was lost like you

I still am

But it makes me feel alive

Noi sanat kuvaa aika hyvin mun tän päivän, tai oikestaan viimesen viikon, ajatuksia ja tunteita. Mun elämä on aika sekavaa tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että mikään ei pysy käsissä. Että koko se maailma jonka oon 17 vuoden aikana rakentanut, murtuu ympäriltä. Mä en uskalla hirveesti toivoa enää tulevaisuuden suhteen, eli aina jos suunnitelmissa on jotain kivaa vaikkapa seuraavalle viikonlopulle, en uskalla odottaa liikoja siltä.

Niin moni odotettu asia on peruuntunut viime hetkellä, että se on jättänyt jälkensä muhun. Uusi mottoni taitaakin olla, että pessimisti ei pety. Mutta toisaalta, sen vuoksi en pysty olemaan innoissani enää mistään.

Mutta toisaalta välillä on ihan hyvä olo. Normaali olo. Koulussa on ollut ihan kivaa. Sitä on melkein yksi viikko takana ja oon jo tähän menessä puhunut enemmän muiden oppilaiden kanssa kuin koko viime lukuvuonna yhteensä. Viime vuonna olin todella sulkeutunut, todella ujo. En tiennyt miten ja mistä puhua muiden, täysin ventovieraiden kanssa. Pelkäsin nolaavani itseni. Istuin yksin niin tunneilla, välitunneilla kuin ruokailussakin. En saanut yhtäkään uutta kaveria viime vuoden aikana ja koulu alkoi ahdistamaan ja tuntumaan koko ajan enemmän ja enemmän yksinäiseltä paikalta. Miten voikin tuntea itsensä niin yksinäiseksi 800 oppilaan koulussa? Kaikki tämä johti siihen, että aloin lintsaamaan koulusta. Kevään aikana taisin olla enemmän poissa kuin paikalla koulussa. Mulla vaan ei ollut yhtään motivaatiota, halua eikä etenkään voimia käydä enää koulussa. En jaksanut, vaikka minulla oli korkeintaan kahta ainetta jaksossa. Olin yksinkertaisesti loppuun palanut. Siispä jännitin koulun alkua paljon, mutta ainakin tähän asti se on sujunut hyvin. Joillain välitunneilla ja ruokailussa istun edelleen yksin, mutta tunneilla en, ja jo se auttaa paljon. Kaikkein parasta on kuitenkin koulun tuomat arkirutiinit. Oon todellakin kaivannut niitä!

Ulkopuolisien silmin saattaa näyttää siltä, että asiat ovat ihan hyvällä mallilla. Jollain tavalla ne ehkä ovatkin, mutta pääni sisällä käy melkoinen myllerrys. Välillä pystyn oikeasti tuntemaan sen, miten käyn ylikierroksilla. Ei pysty keskittymään kunnolla mihinkään, ajatukset pyörivät holtittomasti päässä ja oon todella levoton. Itse kutsun tätä ampiaisenpesäksi. Esimerkiksi tullessani tänään koulusta, minusta tuntui tältä. Bussissa istuessani mietin kaikkea mitä oli tapahtunut sinä päivänä ja mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä. Siinä ajatuksiini uppoutuneena havaitsin, että mulla oli ihan hyvä olo. Pitkästä aikaa tunsin itseni normaaliksi 17-vuotiaaksi, jonka elämää täyttävät koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset "normaalit" asiat. Tämä johti kuitenkin siihen ajatukseen, että elämäni on kuitenkin tällä hetkellä kaikkea muuta paitsi normaalia. Siitä tuli kauhean ristiriitainen olo. Olin samaan aikaan onnellinen ja ahdsitunut. Ajatukseni olivat täysin epäjärjestyksessä, mutta toisaalta tuntui siltä, että pystyn hallitsemaan itseäni. Tuli todella epätodellinen ja levoton olo, mutta samalla myös energinen. Onneksi pääsin purkamaan tuota oloa shoppailemalla ja myöhemmin vielä lyhyellä pyörälenkillä.

Kuullostaa hirveän kummalliselta ja sitlä se myös tuntuu. But it makes me feel alive.



Oho, tulipas tästä pitkä, ja etenkin sekava, postaus. Aplodit sille, joka jaksaa lukea loppuun asti!

P.S. Kuvituksena maanantaina otettuja kuvia (:



Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Huomenna alkaa taas arki kouluineen ja harrastuksineen. Toisaalta se on ihanaa ja toisaalta kamalaa. En odota aikaisia herätyksiä, pitkiä tunteja, kouluruokailua tai koeviikon stressiä. Sen sijaan syksyn tulo, pimenevät illat, syysvaatteet (ja -kengät!♥), kynttilän valo, orkesteri ja niinkin yksinkertainen asia kuin päivärytmi, ovat asioita joita olen odottanut kesän aikana. Kumpi sitten ottaa vallan elämässäni? Ne asiat joista en pidä, vai ne asiat joista pidän? Tähän asti ne asiat joista en pidä, ovat hallinneet elämääni ja arkeani, mutta nyt yritän kovasti kääntää sen toisinpäin. Mutta vain aika näyttää miten todellisuudessa tulee käymään.




Kuva

 Kesäloman viimeinen viikonloppu ei alkanut ihan suunnitelmien mukaan. Suunnitelmissa oli, että paras kaverini, Emma, olisi tullut yöksi, mutta perjantain aikana alkoi näyttään siltä, että hän ei pääsisikään. Yhä lauantaiaamuna olin varma, että hän ei pääse. Istuin siis hieman masentuneena koneella ja valmistauduin supertylsään viikonloppuun, kun Emma ilmestyikin mun huoneen ovelle ja kysyi laitetaanko sänky valmiiksi. Hämmentyneenä kysyin, että saiko hän sittenkin luvan tulla ja pikku hiljaa suupieleni kääntyivät ylös. Pakkohan sitä on hymyillä kun toinen yllättää tuolla tavalla! Päivän aikana leivoimme suklaa cookieita (sellasia usalaisia, mikä niiden nimi on suomeks?), jotka hiukan levisivät uunissa, ja paistoimme lättyjä, sekä vuokrasimme kolme leffaa, joista tosin illan aikana katsoimme vain yhden. Aikomuksena oli valvoa koko yö, mutta kuten arvata saattaa nukahdimme jo 12 aikoihin.

Aamulla heräsimme melko aikaisin jo ja katsoimme loput leffat. Vuokrasimme siis Remember me:n (joka katottiin illalla), Uhkan ja Tiedän mitä teit viime kesänä. Kaksi viimestä olivat kauhuleffoja ja etenkin toi Uhka oli oikeesti pelottava. Tiedän mitä teit viime kesänä oli vähän vaikea ottaa vakavasti, sillä katsoimme jonkin aikaa sitten Scary Movie 1:en, johon on siis otettu kohtauksia tuosta TMTVK:sta (Niille, jotka eivät tiedä scary movia: se on leffa, jonka juoneen on yhditetty eri kauhuleffoja hauskoilla tavoilla. Se ei siis ole kauhuleffa, vaan komedia). Ihan hyviä leffoja ne kaikki kolme kuitenkin oli.

Hope: Hold on, pain ends

Kello on jo ihan liikaa ja olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten nukkumaan, mutta tuli vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa tänne jotain.

Oon tässä nyt viime viikon maanantaista lähtien ollut syömiseni vuoksi nuorisopsykiatrian tehostetussa avohoidossa, jota myös NPSI:ksi voi kutsua. Se tarkoittaa siis sitä, että olen ollut maanantaista torstaihin sairaalassa puoli yhdeksästä aina kello kolmeen asti. Olin samassa paikassa myös viime joulun jälkeen.

Itse kutsun tätä "päiväkodiksi", sillä se todellakin muistuttaa päiväkotia: Syömistä katsotaan hirveän tarkasti, maanantaisin "nukutaan päiväunia" rentoutusryhmässä ja tiistaisin askarrellaan. Jokaiselle on oma "tarhan täti", eli omahoitaja, joka katsoo etenkin syömisen perään ja jonka kanssa jutellaan kaksin joka päivä. Olemme myös katsoneet ties kuinka monta jaksoa muumeja ja laulaneet lastenlauluja. Kaiken huippu, ainakin itselleni, kuitenkin on se, että joka aamu saapuessani sairaalalle, vedän raidalliset marimekon tossut jalkaan. Siis sellaiset pehmeät sisätossut, joita pikkulapset usein käyttävät päiväkodeissa ja eskareissa. Siellä nyt vaan on niin kylmät lattiat, että varpaat jäätyisivät pelkissä sukissa.




Kuva

  Päiväkotimaisuudestaan huolimatta, oon tykännyt olla NPSI:ssä. Tuntuu hyvältä illalla ruoka-ahdistuksen kanssa kamppaillessa tietää, että aamulla pääsee taas sinne. Siellä tuntuu turvalliselta syödä ja tiedän tarvittaessa saavani sieltä apua. Oon myös saanut uuden kaverin sieltä, ja tuntuu niin kivalta puhua kaikista syömisjutuista sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti tietää millaista elämä syömishäiriön kanssa on. Totta kai oon puhunut paljon ajatuksistani ja kokemuksistani muiden kanssa, lähinnä parhaan kaverini ja lääkäreiden/psykologien kanssa, mutta he eivät ikinä voi täysin ymmärtää, mitä itseasiassa juuri käyn läpi. Myös jokapäiväiset omahoitaja-ajat ovat olleet hyödyksi, vaikka niistä olisi ehkä voinut saada vielä enemmänkin irti.





Kuva

  Huomenna on viimeinen päiväni NPSI:ssä. Toisaalta oon iloinen siitä, mutta toisaalta en. Voisin ihan hyvin olla vielä kolmannenkin viikon siellä sen sijaan, että menisin kouluun, sillä tuleva arki pelottaa. En tiedä miten selviän syömisestä ravintosuunnitelman kanssa, kun kukaan ei ole vahtimassa, että varmasti noudatan sitä. Pelkään, että syömisen jälkeinen ahdistus alkaa taas lisääntymään, kun ei ole mitään ruoka-ahdistusajatuksia pois vieviä asioita, kuten muumit tai sing star. Pelkään, että ponnisteluistani huolimatta palaan takaisin Anan petolliseen syleilyyn. En olisi ikinä uskonut, että sanon näin, mutta onneksi koulu alkaa. Eipähän ainakaan päivän rutiinit pääse enää katoamaan, niinkuin ne ovat nyt loman aikana tehneet.




Kuva

 Tunnen hyötyneeni paljon, toisin kuin viimeksi ollessani "päiväkodissa". Silloin mulla ei ollut minkäänlaista halua eikä motivaatiota parantumista kohtaan, mutta nyt asiat ovat toisin. Olen kyllästynyt tähän ruualla leikkimiseen, ainaiseen ruuan ja kaloreiden ajattelemiseen, ainaiseen nälkään ja lihomisen pelkoon ja siihen, että en pysty enää nauttimaan asioista samallalailla. Haluan syödä mitä tahdon ja silloin kun tahdon, ilman mitään ahdistusta. Haluan oppia hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, haluan terveen ja hyvinvoivan kropan. Haluan urheilla ja mulla on ikävä mun lihaksia. Ennen kaikkea haluan onnellisen ja normaalin elämän. Mutta en ole ollut tarpeeksi rohkea toteuttaakseni tätä. Pelkään, että epäonnistun. Nyt olen kuitenkin löytänyt sitä rohkeutta, ainakin jonkin verran, ja aijon varovaisesti alkaa tutustumaan siihen normaalin painon maailmaan ja hylätä Anan. Tiedän, että se tulee olemaan kaikkea muuta kuin helppoa, mutta aijon yrittää parhaani. Toivottavasti tällä kertaa onnistuisin.